Olisin. Ja jos niin olisi en tietäisi tästä nykyisyydestä mitään.. Olisin se, joka minä nyt en ole! Hassua. Ehkä en edes pysähtyisi miettimään elämän ohikiitäviä asioita. Ehkä en tuntisi herkkyttä ja kauneutta. Ehkä en näkisi kipua, tuskaa ja haurautta.
NÄitä pohtiessa aloin eräänä päivänä toivoa, että en tekisi samoja pieniä erheitä omassa haasteessani, omien lasteni kanssa, kuin vanhempani aikoinaan. Että muistaisin kannustaa. Olla rohkaiseva. Että muistaisin palkita ja ojentaa. Että arvostaisin heitä, heinä hienoinan ihmisinä itsenään. Oiii... mitä sanahelinää ja oiiii, miten totta!
Ja näitä ajauduin pohtimaan, kun katselin omaa isääni soittamassa pianoa pienen tyttäremme kanssa! Miten suloista ja kaunista. Yhdessä selasivat lastenlaulukirjaa ja tapailivat tuttuja ja vieraita melodioita. Pienet ja siloiset kädet ja suuremmat, ryppyiset kädet. Sukupolvien ketju... tuolla samalla tavalla olen minäkin soittanut hänen kanssaan... vuosia, vuosia sitten. Olin isin-tyttö. Ehdottomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti