Sadunkertoja

"Tämä tarina kerrottiin kauan, kauan sitten, ammoisina aikoina, ennenkuin kukaan oli kirjoittanut ensimmäistäkään satua tai tarinaa paperille.

Silloin, kun susien ulvonta pohjoisten tuntureiden laella tiesi talven vihdoin koittaneen  ja pimein hetki vuodesta oli käsillä.

Juuri silloin kipusi kaikista kirkkain tähti yötaivaalle. Kirkkain ja pienin. 

Kuu nyökkäsi auringolle ja aurinko niiasi. Ja ne aloittivat tanssin yhdessä tuntureiden yllä.

Siitä syntyivät revontulet ja taika ja kaikki pohjoisen pallonpuoliskon sadut saivat alkunsa.

Oletko sinä valmis kuuntelemaan tämän sadun?"

*****

Näillä sanoilla alkaa meidän ikioman nukketeatterin käsikirjoitus.... ELi sadunkertoja on taas vauhdissa! Näyttelijät valittu. Pari hahmoa suunniteltu paperille. Ne odottavat toteutusta.. JA musiikki alkaa pikkuhiljaa soimaan ajatuksissa... Ensi-iltaan on aikaa reilu kuukausi!

Kyllähän tämä tästä! 

Ruma remontti

Ei, ei ei.. vaikka miten päin asiaa katsoisi, niin remontin keskellä koti on ruma. Kuulitteko: RUMA!

Olen koittanut kaikin keinoin laitella sitä sun tätä kynttiläkippoa ikkunoille.. Pestä niistä ikkunoista pois kärpäsen paskoja ja vaihtaa puhtaampia verhoja, niin silti. Aina se keittiön kammotus tuolta näkyy. Vilaukselta. Ohimennessä.. ainakin vessareissulla.

Ajattelen, että eräänä päivänä meillä on vihdoin kaunis tai edes tavallinen keittiö... mutta hitto, näillä työnäytteiden nopeuksilla saa uuden kaasulieden suhinaa odotella....

hyi v***u

Lapsi se sentään löytää jokaikinen päivä kaikkea kivaa ja seikkailuun kirvoittavaa. Nyt on rakennettu alas pudotettuihin kaappeihin leikkikoti. Jossa nukkuvat puolitusinaa apinaa, karhua, pupua, vauvaa.. kaikki omien peitteidensä alla. Siellä se tyttö lukee niille iltasadut ja laulaa LapinÄidin Kehtolaulut onnellisena.... Hyvä niin...

*****
Tällaista sinne keittiöön olisi tulossa:

tästä tuo allas, laatoitus, hyllyt ja tasot

Meidän hyllyt vaan tulevat leijumaan vaijerin varassa ja laatoitus tulee kattoon saakka.. Laattana 15x15 valkoinen varasto laatta.... Liesitaso menee "nurkkaan"..

jotenkin tälleen, kulmaan...
paitsi ei tietenkään näin...

näin ne tulevaisuuden kattilat sitten porisevat...

JA lopulta meillä on ihanaa... 

Sitä odotellessa jatkan haaveksimista ja koitan irvistellä tuon raadellun keittiön ovella.

Nyt olohuoneeseen lisää kynttilöitä ja pöydälle suuremmat viinilasit!

JA niin.. onhan minulla aina salainen puutarhani ja mielikuvituksen maailma.. Että ei kai tässä niin järkyttävää hätää olekaan?

Rytinällä hiljalleen

Tänä aamunan ei tosiaankaan tarvinnut lasta kauemmin herätellä. Parin torkkuhälytyksen hiljentämisen jälkeen vetäisin verhot syrjään ja taisin ihan huutaa, että ULKONA ON LUNTA!!!!

Ja sen tien heilahti kissankuva peitto pikkusängystä lattialle ja tyttö perässä! "Saanko tehdä heti lumipalloja?"

"Saanko laittaa lumipuvun päälle?"

"Saanko katsoa Pingua ja syödä samalla aamiaista?"

Saat.

Saat.

Saat.

Ja sinne menivät. Isä ja tyttö ensimmäisisille lumen peittämille teille. 

Tosin isi joutui siinä unisilmäisenä möyrimään talvirenkaat autoon ennen lähtöä.

Minä jäin tänne. Kotiin. Nautin omasta rauhastani ja ikkunantakana aukeavasta, silmiähivelevästä valoisuudesta! 

Omasta maailmastani.

Villasukista. Villatakista. Musiikista. Auringosta.

Kahvista. Banaanimuffinsseista...

Ja jossakin, sadun ja toden rajamailla, mennikäiset ripustelevat valojaan meidän takpihalle. Huomasin ; )

Auringon muna

Askartelua ja paskartelua. Rentouttavaa ja hauskaa ajankulua pienille ja suurille käsille. Eikö niin? Ja sitten työn valmistuttua voi vain olla ylpeä omasta osaamisestaan.

Tässä kävi näin.

Olen jo monena syksynä ihaillut toisten blogeissa niitä ihania langoista ja liisteriliimasta ilmapallon päälle tehtyjä valopalloja. Mielessäni nimennyt ne auringon-munaksi ja ajatellut, että ehkä, jonain päivänä meilläkin on sellainen. Omatekoinen. Juuri niitä... paljon. siellä ja täällä. Valaisemassa kaamoksen pimeitä iltoja.

Niinpä eräänä syksyisen synkkänä sade iltana nosti pirtin pöydälle ämpärillisen remonttihommista jäänyttä valmista liisteriä.... Sinne vaan käpälät kylmän ja lilluvan liisterin sekaan. Lankaa sormien välistä sulavasti puolipehmoisen ilmapallon pintaan. Reipas tyttäremme ei enää askartelun edetessä ollut kovinkaan reipas.. Tuntui, että koko askartelu  muuttui kieppi kiepiltä paskarteluksi. Ilmassa tunnelma kiristyi ja jalkojen alla laminaatti muuttui uhkaavasti liukkaaksi ja kiiltäväksi. Liiteri napsui sukkien alla. Vituttihan se..

Epäonnistumisen mahdollisuus kasvoi myös tavaran kuivumista odotellessa. Pallot löllöttivät viileän märkänä eteisen kattokruunussa kolme päivää..

Kunnes.. kerran ohi mennessä sohaisin ja se kopsahti! VALMIS! Sakset peliin ja ilmapallot pois. Joku kertoi että se käy näppärästi vetäisemällä. Meillä näpräsin sitä kynsillä irti koko pikkukakkosen ajan. Joo.. varoin herkkää ja haurasta pintaa....

Ja kuinka ollakaan... kun antaa kameran kolmevutoiaalle (pian kolmevuotiaalla) ja saatesanoiksi, että kuvaappa nyt meidän HIENOT valopallot... Niin onnistuuhan se! Kertakaikkiaan! 

Löytöjä... löytöjä!

Kirpputoreilla on tullut viimeaikoina koluttua kiitettävän usein. Sen sijaan todellisten löytöjen määrä on supistunut huomattavasti.

Johtuneeko se sitten siitä, että oman lapsen kokoiset vaatteet ovat nopeakiretoista kulutustavaraa ja juuri meidän kokoluokkaa tuntuisi enää löytyvän vain kauppojen hyllyiltä. Kauppojen hinnoilla.

Tosin muutama mukava löytö on tullut vastaan vaatepuolella. Kuten hopeiset juhlaballeriinat tulevan joulukauden juhliin. Ja monenmonen kiertelyn jälkeen sain suhteellisen edullisesti pari kaunista talvihaalaria. Enää vaan noiden vaatteiden kuvaaminen ei tahdo innostaa samalla tavalla kuin joskus ennen. Rätti kuin rätti.

Tämän kerran, eilisen kaartelun tuloksena, sain KAHVIKUPIT! Mokkakupit 6 kpl peräti 2 € koko setti. Pakkohan ne oli ostaa ja tuoda kotiin, vaikka olivatkin pakattu ihan perseisen näköiseen keltaiseen plastikka pussiin... joka herätti inhoa..vaikka päällä lukikin kuluneesti että IKEA. (ehkä huijausta..) Kipot meinaa olivat alunperin aivan jostain muualta kuin ikeasta....

Noh... kupposet ajattelin Venlan tulevaan leikkimökkiin kauniina ja oikeana elementtinä. Ne ripustettaisiin kermanvalkoisella maalilla maalattuun puunaulakkoon. Tiskipöydän yläpuolelle... Ikkunoissa hulmahtelisivat ruudulliset verhot.. Ja kuistilla kukkisivat fuksianpunaiset pelargoniat...

Isäntä sitten illalla näkee ostokset ja kiittää! KIITTÄÄÄÄÄ! Voitteko käsittä?!?!?!?

Hänen mielestää meiltä onkin aina puuttunut tuollaiset ihanat mokkakupit. Että KIITOS!

Illalla  testasimme suosikkikippoja tytön kanssa.. ja niimpä nuo jäävätkin avan oikeaan käyttöön. Sen pituinen se.

Äidin kupissa rommitee. Lapsen kupissa lämmin maitokaakao

Suloinen kokoero. Melkein samikset.

Ja hyvältä se maistui omankokoiseta kupposesta!

Parin kuvan verran

Tämä kirjoitus voisi alkaa myös sanoilla: mitä isot edellä, sitä pienet perässä!

Meillä on täällä kodissa pieni remonttiprojekti. Voisi kai oikemammin jo alkaa luonnehtimaan tätä ikuisuusprojektiksi.. mutta mutta. Olkoon nyt sitten vain selkeästi KEITTIÖ AJAN TASALLE-projekti.

Ammatti-ihmisenä ole sitä mittaillut ja asiantuntevasti siirrellyt ajatuksia ja mittoja paperille. Mielessä kaikki on jo valmiina. Mielikuvituksen siivin olen uudessa keittiössämme jo parit aamiaiset ja päivälliset nauttinut... Kutsunut vieraita lamppumme alle viinille ja paistanut pihvejä uudella, viisiliekkisellä, kaasulla koko pesueelle...

Noh, eilen saimme laattaojen määrän laskettua.. Tuliahn noita vuorattavia neliöitä ihan riittävästi... Siirsin puoliksikolutut pohjapiirustukset luonnosvalmiudessa paperille... Ja tyttäremme, kuinka ollakaan... miettii siinä viereisellä tuolilla mittaviivain kädessä jääkaapin paikkaa.. Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Oikeasti! Katsokaa vaikka!

mittakaavassa 1:25
pohja 4000 x 4500
huom!! puuliesi ja hormi...
ja pari suurehkoa ikkunaa..

Maanantai on meidän sunnuntai!

Kun sunnnuntai-iltana on lepuuttanut kroppaansa kotisaunan lauteilla pitkään ja hartaasti, niin maanantai aamuna herätessä luule, että on OIKEASTI sunnuntai.

Sitä keittelee aamukahvitkin niin tunteella....

Ja lapsen kanssa ulkoileminen tapahtuu suurella sydämellä...

diipadaa.... Ei vaan ihan tosissaan, jotenkin on niin sunnutai-olo!

Venlan kanssa päiväretki tuohon oven eessä aukeavaan metsään oli ihana! Aurinkoa ja sopivasti tihkusadetta. Vuorotellen.

Ja sieniämpäri mukana, tietysti! Saalistakin tuli vissiin litran verran! Suppilovahveroita, jotka heti kotiin päästyä laitettiin pannulle. Ja yllätys. yllätys... lapsi söi ensimmäisen kerran sieniä. Omasta vapaasta tahdosta ja halusta. Pyysi lisää ja kehui hirveän hyväksi!

Mutta matka jatkuu:

 Äitiiii... mä en taida enää jaksaa kiivetä, enkä kävellä...

Äitiii... mun pitää ensin hiukan miettiä...

Koti jäi aika kauaksi alarinteeseen... ehkäpä tuonne löydetään vielä takaisin....

Ja yllättäen, kesken sammalikossa puikkelehtivan polun, mitä mitä mitä...
Tähänpä se meidän reissu sitten tyssäsi... Vaan ei se mitään! Metsä on täynnä jännittäviä ja mielenkiintoisia leikkipaikkoja!

Ja kotiinkin löydettiin. Hetken piti kuunnella, että mikäs se täällä murisee???

Murina tuntui tulevan kovin läheltä.... 

OMA NÄLKÄINEN VATSA!!!

RUOKAAA!!!

Aika pysähtyy

"sunnuntaina sataa aina, taas on sunnuntai.."  Kylläpä on tutuksi käynyt tuo Rautavaaran kappaleen fraasi näinä päivinä. 

Pihamaa näyttää kovasti syksyiseltä ja kurkiparvien muuttaja levähtelevät navetan takan olevalla pellolla. Ilma on sakeana lintujen kirkunaa ja syksyn tuoksua. Ja seuraavassa hetkessä kaiken peittää hiljaisuus, odotus.

Me, täällä talossa sisällä, siirtelemme tekemättömiä askareita toisten, tekemättömien, tieltä huomiselle ja iltapäivälle... ja  mihin milloinkin, pois kiireempien edestä. Aivan selvästi havaittavissa pienoista haaveilua talviunista...

Aamut alkavat yhä hämärämpänä.... ensimmäiset villasukat jo kudottuina valmiksi jalassa. Pari uutta, lämpöistä pipoa odottaa korissa eteisessä. Tulkoon viimat ja tuiskut.. kunhan ensin on pitkä ja kaunis syksy!

Sanoin ja sävelin rakkaudesta

Välillä sitä miettii omien vanhempien tekemää kasvatustyötä suhteessa iteensä ja sen vaikutusta koko elämälle... Olisinko minä valinnut toisin, jos... Olisivatko jopa ystäväni olleet erilaisia? Olisinko minä ollut erilainen ihminen ystävilleni? Mikä minusta olisi tullut , jos olisin saanut opisekella sitä ja tätä ja tuota?

Olisin. Ja jos niin olisi en tietäisi tästä nykyisyydestä mitään.. Olisin se, joka minä nyt en ole! Hassua. Ehkä en edes pysähtyisi miettimään elämän ohikiitäviä asioita. Ehkä en tuntisi herkkyttä ja kauneutta. Ehkä en näkisi kipua, tuskaa ja haurautta.

NÄitä pohtiessa aloin eräänä päivänä toivoa, että en tekisi samoja pieniä erheitä omassa haasteessani, omien lasteni kanssa, kuin vanhempani aikoinaan. Että muistaisin kannustaa. Olla rohkaiseva. Että muistaisin palkita ja ojentaa. Että arvostaisin heitä, heinä hienoinan ihmisinä itsenään. Oiii... mitä sanahelinää ja oiiii, miten totta! 

Ja näitä ajauduin pohtimaan, kun katselin omaa isääni soittamassa pianoa pienen tyttäremme kanssa! Miten suloista ja kaunista. Yhdessä selasivat lastenlaulukirjaa ja tapailivat tuttuja ja vieraita melodioita. Pienet ja siloiset kädet ja suuremmat, ryppyiset kädet. Sukupolvien ketju... tuolla samalla tavalla olen minäkin soittanut hänen kanssaan... vuosia, vuosia sitten. Olin isin-tyttö. Ehdottomasti.