OLIPA KERRAN

Taas on se aika elämästä, kun sadut tuppaavat tulemaan ulos. Pomppivat kirjaimet järjestyvät sanoiksi ja ajatusten tulva saa sanat kipittämään paikoilleen. Niin, että tarinat jotka ovat aina olleet jossakin sykkyrällä, pulpahtavat esiin. 

Tänä syksynä, kuten viimesyksynäkin, satu kipittää esiin totena... teatterin muodossa.. Äidillä kynä ja ja tarina ja visio. Isillä tahtipuikko ja sävelet ja nuotit. Kulissit täynnä hyöriviä teatterin tekijöitä! 

tyyny hyvästi

Tämä sanojen jono käsittelee tälläkertaa eilisen aihetta, eli uni

Se on ihminen niin raukea kun saa köllöttää unessa kokonaisen yön

mitä nyt välillä huiskii peittoa syrjemmälle 

kun kuumottaa 

ja sitte kohmistelee peittoa takasin

 kun tajuaa että ulkona talon nurkkia pyyhkii pakkanen

sellainen pakkanen, joka tuntuu nukkuessa nenän päässä

ja peiton alta pilkottavissa varpaissa

sellanen pakkanen, joka on pistänyt niityt valkoiseksi ilman lunta

sellainen pakkanen, joka jättää kissan lämpöisten tassujen jäljet portaille

kissan, joka ei ole edes meidän oma, kenen lie

tuossa se kuitenkin kuikuilee ja vaeltaa

ylpeä ja omistuksen oloinen

sais se silti mennä sinne minne kuuluukin...

vaan, siis,  tyyny oli harvinaisen hyvin

ja vuoteessakin puhtaat lakanat

tästä on hyvä alkaa tätä päivän ahkiota täyttelemään.

Lapsen huoneeseen pitäisi koluta taiteilijan talosta pikkuruinen telkkaripöytä

sellainen joka ei ole liian ruma tai muuten vaan paska

sellainen joka olis siellä jo aina ollut..

Ja joku kauppareissu..ehtiihän tässä, kun päivä on ihan aluillaan

 ja aamiaisleipäkin pureskelematta lautasella

Näillä mennään!

Tyyny huonosti

Ne on nuo ihmisen unenlahjat kummallisia.

Nehän siis on. 

Olemassa. Ja kummallisia.

Mutta annas olla kun uni ei jostain syystä illalla tule..

Tai sitten se aamuyöstä karkaa..

Tai herättää juuri ennen kuin pitäisi

Niin johan on maailma kumollaan.

Uneton pyörii vuoteessaan

Ajatukset, vaikka niitä kuinka ohjailisi,

pyrkivät karkaamaan.

Ja karatessaan ne laukkaavat

ja törmäilevät holtittomasti 

ja villiintyvät.

Muuttuvat ongelmiksi

jotka valvottavat lisää.

Ai että muka "aamuyöstä aistein avoimin"? Ja että kirkkaana selkeänä hetkenä tuli idea.

No ei tullut.

Puoli viidestä kieputusta hikisissä, ryttyisissä lakanoissa..

veden juomista

itsensä rauhoittelua mielikuvien tyynessä paikassa, 

lisää hikoilua ja kieppumista.

Okei, otetaan sitten:

Pari ruudullista puhelimen näytöltä iltasanomia..

Ja sitten se herätyskello jo soitti seitsämää! 

Nujersin se piippanoinnin.

Ja kuin lyötynä uni täytti silmät, mielen, pään, kropan..

Upotti pehmeään syleilyynsä ja piti ihmistä tönkkönä aamukymmeneen saakka!

Herätys aiheeseen, että lapsi syö viereisellä tyynyllä toista jäätelöä.

Kourat vaniljassa...nenä vaniljassa ja jäätelö poukkoilee liukkaista käsistä pitkin lakanoita!

Ihana elämä! 

Murheet on turhia! 

(kuvan lähdesivu : https://www.facebook.com/MieleLillaSole?fref=ts)

SILMÄLAPUT

Sunnuntai aamun rauhassa meuhkaa lastenohjelmien ihana anti.. Mikroaaltouunin piipitys... välipalan välipalaa... Sitä se on. Myöhäinen nukkumaan meno ja myöhäinen aamupala. Jatkuva pikkunälkä.

Ja nyt en rupea tässä anteeksi pyytelemään pitkään vaiti olleesta blogista. Joskus on ne silmälaput, korvalaput, paskahalvaus ja kokovartalokipsi. Ken tietää se tietää.

Isäntä pyörittää toisella koneella huikeita kuvia laihdutuksesta. Minä salailen kuntosalien ja uimahallien aukiolo aikoja.. Ja lämmittelen hampurilaisia tyhjänä mouruavalle vatsalle.

Eli täältä tullaan taas.. Sanottavaa on paljonkin, mutta kuten jokainen jatkokertomus päättyy, niin tässäkin tapana on sanoa, että kuulette lisää seuraavalla kerralla!.. kunhan saan tämän huollosta tulleen koneeni näppäimet taas haltuun.

See you!

Suven lapsi

"Suruttoman suven lapsen lailla, paljain jaloin käydä tahtoisin..." Puhutaanko tässä nyt suruttomasta suvesta, vai suven lapsesta? Ajattelen tänään, ulos pakkaslumelle katsoessa.. että suvenlapesta.

Suven lapsi, minä. Kultalusikkani on hieman himmentynyt, mutta kyllä se siellä välkehtii.

Tässä iässä, niinkuin mukamas aikuisena, taas löydän itseni tilanteesta, jossa on laitettava palaset vaakakuppeihin ja tiirailtava viisaria tarkasti. Mitä minä haluan ja mistä olen valmis maksamaan? 

Nyt tuntuisi, että kaikki maksut olisi jo vihdoin maksettu, että eikö jo olisi aika saada jotain vastinetta.....
Eikö silloin, kun avoimien ovien sijaan eteen nousee seiniä, tuon tuosta...
Eikö silloin pidä hoksata, että aika on valmis jollekin, mistä minä en vielä tiedä? 

Että ne ankaruudet, joiden alla murenen, eivät ole minulle? Että elämäni on tarkoitettu elettäväksi hymyssä suin ja iloiten. Ei huolensäkki täpötäynnä, hartioita alas painaen!

Kiitos, annan toiveeni ja ajatusteni täyttää pääni. Katson itseeni ja löydän. Aivan varmasti löydän!

Täällä taas!

Hei ja moi! Nyt en edes ajattele pyytäväni anteeksi, sitä etten ole kirjoittanut tänne mitään moneen aikaan. En yhtiskäs mitään!

Joulu meni.Uusivuosi meni. Kaikesta siitä tohinasta olisi saanut materiaalia vaikka kuinka moneen postaukseen... mutta joskus kaiken töhötyksen keskellä, ei sitten haluakaan kertoa  mitään! Tapahtuiko sitten niin paljon, vai mitä se oli, en tiedä! Kirjoittamisen huutavaa pakkoa en kokenut!

Tänään sen sijaan istumme sisällä villaan kietoutuneena. Pakkasmittari näyttää kylmyyden tiivistyneen -32 asteeseen. Ulos ei kertakaikkiaan ole menemistä! Paitsi, että kalapeja pitäisi kiiresti hakea keittiön puulieden valkeaan. Ja niin, aamulla ulos viskatut peitteet pitäisi nostaa sisälle. Ja kaikkeen tuohon pitäisis pukea lämpimästi. Ajatuskin hirvittää!

Aurinko hivelee hangen pintaa ja pehmittää taivaan värejä. Näin käynnistyy tämäkin vuosi, hiljalleen. Luulen, että se tuo muutoksia tämän blogin pitämiseen. Saattaa olla että jatkossa vaan päiväkirjailen.. Tai sitten ei...


yst. terv. Maarit

Laulattaa pitäisi

Voi tätä päätä.. Kyllä se tietää, että joulu tullee, kun on jo fiilistellyt kynttilöin ja lauluin... Vaan annas olla kun vastuu alkaa painaa, niin huh, hiki tulee ja silmiä kirvelee.

Hoksasin justiinsa, että huominen tuo tullessaan pienokaisten laulutreenit... Kiireellä nuotteja kasaan ja soittimia etsimään. Rytmisoittimia. Marakasseja..

Omasta kitarasta on joku rakastettava rokkarin nulikka soittanut kielet irti ja kippuralle. Niimpä lankean mieheni ukuleleen. (tämä vihjaus ei ole kaksimielinen) Soittamattomia sormia kangistaa ja tipe tipe tip tap kuulostaa kotipöydän ääressä karmaisevalle.. Mutta lapsi on riemuissaan. Puhaltaa kiharat hikisenä leikkikalumelodiikkaan ja polkee jalalla tahtia! 

Tipetipe tip tap.

Kyllä se tästä!